Jäsenblogi: Jaksaako maisteri enää museoalalla?

Työelämä on muuttunut viime vuosikymmeninä

Kun syksyllä 1987 aloitin museourani, aloitin sen perusasioiden parissa: keitin kahvia, hain postia ja mittasin, kuvasin ja luetteloin pääkirjaan (!) museoesineitä. Minua ei haitannut keittää kahvia vanhemmille työtovereille, tai laittaa saappaat jalkaan ja kiertää jakelemassa postia museon eri toimipisteisiin tai lakaista sisäänkäynnin rappusia lumesta. Tein mitä pyydettiin, uusimpana tulokkaana, kyselemättä.

Minua ei haitannut luetteloida esineitä puolilämpimässä varastossa sormet kohmeessa tai kumartua taskulampun varassa pimeään ja kosteaan kellariin. Eikä haitannut viettää päivää hautausmaalla vanhoja hautakiviä inventoiden, pienessä tihkusateessa ja tuulessa. Viihdyin ja opin.

Oi aikoja oi tapoja!

Muistan ajan – ja museotyön - ennen kännyköitä ja tietokoneita. Aivan, ennen mitään sähköisiä tiedontallennusvälineitä! Kenttätyössä riitti omat silmät, lyijykynä, vihko ja kamera, viimeksi mainittukin vanhanaikaista analogista mallia. Ajan kulkukin katsottiin rannekellosta. Tapaamiset ja kokoukset sovittiin etukäteen ja sovituista ajoista pidettiin kiinni – ei “viestitelty hoodeilla” kuten nykyään. Oi aikoja oi tapoja!

Onko "museotyöläisyys" muuttunut ajan ja tapojen mukana?

Museotyön perusta määritellään Museolaissa (314/2019). Siinä museotoiminnan tarkoitukseksi määritellään “kulttuuri- ja luonnonperinnön sekä taiteen tallentaminen ja säilyttäminen, aineistoja ja muita sisältöjä koskevan tutkimuksen edistäminen ja hyödyntäminen, aineistojen ja tiedon saatavuuden, saavutettavuuden ja käytön edistäminen, kulttuuri- ja luonnonperinnön sekä taiteen esittäminen ja elämysten tarjoaminen sekä yleisötyö, vuorovaikutus sekä opetuksen ja kasvatuksen edistäminen.” Tämän me tiedämme mutta muistammeko tämän kaiken jokapäiväisessä, nykyisessä työssämme?

Museoiden yleisö, joita myös asiakkaiksi kutsutaan, on kasvanut viime vuosikymmeninä valtavasti. Tai ainakin kävijämäärät museoissa. Museotilasto.fi mukaan vuoden 1995 (jolloin minä aloitin ensimmäisessä museovirassani) kävijämäärästä 2 692 391 on noustu vuoden 2024 ennätyslukemiin 8 451 369, eikä vähiten Museokortin suuren suosion vuoksi.

Kun ajat ja tavat ovat 30 vuodessa muuttuneet, onko myös “museotyöläisyys” muuttunut?

Samaista Museotilastoa selatessani kiinnostuin tarkastelemaan museoiden henkilökunnan määrää ja laatua, erityisesti oman virkaurani ajallisissa puitteissa. Kun ajat ja tavat ovat 30 vuodessa muuttuneet, onko myös “museotyöläisyys” muuttunut?

Vuonna 1995 museoissa työskenteli yhteensä 1196 vakinaista työntekijää, joista museoammatillisesti koulutettuja oli 631 (53%). Vuonna 2024 vakituisia oli 2105 joista museoammatillisia oli 1297 (62%). Työntekijöiden määrä museossa on suurin piirtein kaksinkertaistunut samalla kun kävijöiden määrä on lähes triplaantunut. Näkyykö se museotyöläisen arjessa?

Kalle Kallion vuosina 2003/2008/2013/2018/2024 ansiokkaasti tekemät Museoväki-tutkimukset paljastavat mielenkiintoisia asioita. Kysymys - ja saadut vastaukset - esimerkiksi museoammattilaisten pääaineista kertoo, että taidehistorian osuus pääaineena on vähentynyt 31% lukemasta prosenttiin 19% ja kansatieteen/ etnologiankin osuus 21%:sta 12%:iin! Muut kuin ns. museoaineet ovatkin nostattaneet suosiotaan alan työntekijöiden koulutustaustassa. Näkyykö se museotyössä?

Museoalasta on tullut monimuotoisempi, museoissa työskentelee yhä useampi jonka koulutustausta on perinteisiä museoaineita laveampaa. Varsinkin viestinnän ja markkinoinnin osaajia työskentelee museoissa koko ajan enemmän. Myös ICT- ja media ovat haukanneet osan (ja koko ajan enemmän) museoiden sekä palkkakuluista että ostopalvelumenoista.

Museoalasta on tullut monimuotoisempi, museoissa työskentelee yhä useampi jonka koulutustausta on perinteisiä museoaineita laveampaa.

Koko ajan on kiire. Mihin?

Muistelen (kaiholla) aikaa jolloin museoissa tehtiin ns. perustyötä. Luetteloitiin esineitä, järjestettiin kokoelmia ja arkistoja ja tehtiin tutkimukseen pohjautuvia näyttelyitä. Opastettiin näyttelyitä, vierailtiin kouluissa ja oppilaitoksissa, kierreltiin maakunnissa antamassa asiantuntija-apua ja vierailtiin kollegojen luona saamassa vinkkejä ja ideoita omaan työhön. Nyt istutaan tietokoneiden ääressä luomassa toinen toistaan hienompia kuvallisia dokumentteja tai nenä kiinni älypuhelimessa kuvia napsien ja edelleen lähettäen. Kirjatkin omaksutaan kuulokkeiden tai kaiuttimien kautta tehokkaasti autolla ajaessa tai juoksulenkin lomassa. Ja koko ajan on kiire. Mihin?

Museotyössä on se hieno puoli, että ne objektit, joiden eteen me työtä teemme, eivät ihan heti katoa. Museoesineet on tarkoitus tallettaa, säilyttää pysyvästi. Tulevaisuuden sukupolville säilytettäväksi tarkoitetut esineet ja asiat vaativat tarkkuutta ja huolellisuutta - ja kärsivällisyyttä. Kokoelmatyössä vaaditaan pitkäjännitteisyyttä ja ajan tajua. Valitettavasti työn vaatima vastuu painaa ja moni uupuu loputtomalta tuntuvan työsarkansa alle.

Kun toisessa päässä painaa vastuu (ja valta) säilyttää kulttuuriomaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla ja toisessa päässä pitää reagoida tämän hetkisen maailman nopeatempoiseen “kaikki tässä ja nyt” -elämään ja nopeasti vaihtuviin tilanteisiin, maailmanpoliittisiin tapahtumiin ja alati muuttuviin trendeihin, on ristiriita valmis. Kun museoissa eletään pitkissä ajanjaksoissa ja kuntatalous hötkyilee vuosikvartaaleissa tai rimpuilee vaalikausittain, voi olla varma että ymmärrys ei aina kohtaa.

Kun museoissa eletään pitkissä ajanjaksoissa ja kuntatalous hötkyilee vuosikvartaaleissa tai rimpuilee vaalikausittain, voi olla varma että ymmärrys ei aina kohtaa.

Viime vuoden lopussa saimme lukea ja kuulla mediasta hälyttäviä uutisia monen museon YT-neuvottelujen tuloksista. ”Arkkitehtuuri- ja designmuseo irtisanoo työntekijöitä, vaikka käynnissä on iso museohanke”, ”Suuria muutoksia Tampereen sivistyspalveluiden johdossa”, ”Museo, jonka henkilökunta katosi – kiistely johtaja uudistaa helsinkiläistä Amos Rex -taidemuseota räväköin keinoin”. Mitä ihmettä?

Museoalalla irtisanomiset ovat olleet harvinaisia. Rajut irtisanomiset ovat yllätys alalla jossa ollaan totuttu olemaan pitkään ja jossa töitä tehdään “kutsumusammatissa”.

Rajut irtisanomiset ovat yllätys alalla, jossa ollaan totuttu olemaan pitkään

Ihmetystä – ja keskustelua – herättävät erityisesti Tampereen taidemuseon ja Arkkitehtuuri- ja designmuseon tapaukset, museot, joissa kummassakin on alkamassa mittavat uudisrakennushankkeet ja työtä luulisi olevan enemmän kuin koskaan. Raju luuta iskee nyt myös johtajiin ja päälliköihin, määräaikaisista työntekijöistä tai eläkeikää lähestyvistä puhumattakaan.

Museoalalla edellisten esimerkkien kaltaiset irtisanomiset ovat olleet harvinaisia, varsinkin kunnallisten museoiden työpaikkojen on mielletty olevat lähes “ikuisia”. Itsekin kuulun siihen sukupolveen, joka on jo neljättäkymmenettä vuotta lähes samoissa töissä, paikkakuntaa vain välillä vaihtaen. Nuorempi polvi sitä vastoin vaihtaa sujuvasti asuinpaikkakunnan lisäksi jopa ammattia - eikä näe siinä mitään ongelmaa.

Helsingin ja Tampereen YT:t ja irtisanomiset ovat herättäneet kauhua museoalan ammattilaisten joukossa. Some kuohuu ja viestiketjut laajenevat, kun kukin pelkää omaa kohtaloaan. Rajut irtisanomiset ovat yllätys alalla jossa ollaan totuttu olemaan pitkään ja jossa töitä tehdään “kutsumusammatissa”. Museotyö on monelle enemmän kuin työ, se on myös osa vapaa-aikaa ja työhön kohdistuvat odotukset ja muutokset iskevät ihmisiin tavallista kovemmin. Irtisanominen tai edes sen uhka koetaan henkilökohtaisena loukkauksena kun työ on iso osa ihmisen identiteettiä, jopa persoonallisuutta. Itsekin taidan kuulua tähän joukkoon, myönnän.

Suomen noin 150 ammatillisesti hoidetussa museossa on valtaisat määrät aineistoja, esineitä, taideteoksia, arkistoja, kuvia ja nauhoitteita, jotka vaativat hoitoa ja huoltoa ja jotka odottavat esilletuloa ja yleisöä. Esineet kertovat menneisyydestämme ja ovat osa identiteettiämme, taideteokset puolestaan puhuttavat eri tavoin, avaavat asioita ja auttavat ymmärtämään ympäröivää maailmaamme. Tunteistakin on kyse.

Museoalan ammattilaiset ovat aiempaa uupuneempia. Onko kyse pelkästään työn määrästä vai tavasta tehdä työtä?

Kalle Kallion Museoväki-tutkimuksesta vuodelta 2024 voi lukea, että museoalan ammattilaiset ovat aiempaa uupuneempia. Onko kyse pelkästään työn määrästä vai tavasta tehdä työtä. Vai siitä, että yhä pienempi joukko vastaa yhä suuremmasta (alati karttuvasta) aineellisen kulttuuriperinnön massasta yhä vaativammissa ja nopeatempoisimmissa olosuhteissa. Eikä tarvitse edes mainita alati kasvavia sosiaalisen median paineita saatikka irtisanomisen pelkoa. Löytyisikö tästä syy-yhteys siihen miksi museotyöntekijät voivat nykyään huonommin eikä ala houkuttele opiskelijoita entiseen malliin?

Kirjoittaja: Taina Myllyharju, museointendentti, FM, museotyössä vuodesta 1987 alkaen. Kuva: Taina Myllyharju.