Mitä museo-oppaille kuuluu – Kohti parempaa tulevaisuutta

Aikaisemmissa blogikirjoituksissa olemme keskittyneet kertomaan, millaisen kuvan opaskyselymme tulokset paljastavat nykypäivän museo-oppaan työelämästä ja sen haasteista. Nyt pohdimme, millaisilla keinoilla oppaiden työelämästä voidaan tehdä parempi.

Mitä valtio voi tehdä?

Oppaat ovat osa yhä suuremmaksi kasvavaa silpputyöläisten joukkoa, jonka perustarpeisiin nykyinen tukiverkko ei vastaa. Syy tähän löytyy opastamisen luonteesta ja siitä, että nykyinen järjestelmä on rakennettu perinteisen kokoaikaisen palkkatyön ehdoilla.

Oppaat sujahtavat turvaverkon silmukoiden läpi pääasiassa työtuntien epäsäännöllisyydestä ja laskemistavasta johtuen. Tämä tarkoittaa, ettei heidän työttömyysturvansa välttämättä toteudu, jos työssäoloehtoa kerryttäväksi työksi lasketaan vain opastukset. Kyselymme perusteella oppaat tekevät kuitenkin paljon näkymätöntä valmistelutyötä, jota ei lasketa tunteihin mukaan.

Oppaat ovat osa yhä suuremmaksi kasvavaa silpputyöläisten joukkoa, jonka perustarpeisiin nykyinen tukiverkko ei vastaa

Olemme jo ensimmäisessä blogikirjoituksessamme nostaneet esille Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmän ehdotuksen, jossa työttömän päivärahan edellytykseksi riittäisi vähintään 844 € kuukausitulot kuuden kuukauden ajalta sen sijaan, että se lasketaan nykyisen mallin mukaan (18 h työtä/viikko yhtäjaksoisesti 26 kalenteriviikon ajan).

Toinen keino olisi muuttaa työssäoloehdon täyttyminen oppaiden osalta pienemmäksi, kuten esimerkiksi opettajilla, joiden työssäoloehto täyttyy 8 opetustunnista/viikko tavanomaisen minimin 18 työtuntia/viikko sijaan.  Nämä muutokset vaikuttaisivat merkittävästi paitsi museo-oppaiden, myös monien muiden itsensätyöllistäjien työoloihin.

Mitä työnantajat voivat tehdä?

Työelämä muuttuu ja joustavuus on päivän sana. Kyselymme mukaan osa oppaista arvostaa nimenomaan joustavuutta, kun taas toisille se merkitsee alityöllisyyttä ja on siten pakkovalinta. Työelämä, jossa työntekijän pitää joustaa oikeuksistaan saamatta siihen vastakaikua, ei ole oikeudenmukainen. Jos oppaiden halutaan sitoutuvan työantajaan, tulee työnantajan sitoutua oppaisiin. Se on merkki arvostuksesta, jota moni museo-opas kaipasi omalle työpanokselleen.

Edes perehtyneisyys ei välttämättä tuo palkankorotusta

Yksi keino osoittaa arvostusta on tunnistaa ja tunnustaa oppaiden työn merkitys maksamalla työstä asiallinen korvaus. Perehtyminen on erittäin keskeinen osa oppaan työtä. Siinä missä opettaja ei voi astua luokan eteen tietämättä tunnin aiheesta mitään, ei opaskaan voi kylmiltään hypätä vetämään kierrosta näyttelyssä tai kulttuuriperintökohteessa. Siitä huolimatta kyselyyn vastanneista oppaista vain joka toinen sai perehtymisestä palkkaa.

Edes perehtyneisyys ei välttämättä tuo palkankorotusta, sillä kokemuksen tuoma osaaminen samassa tai useammassa kohteessa näkyy käytännössä vain mahdollisuutena lisätunteihin tai pelkästään vastuullisten tehtävien lisääntymisenä.

Toinen oppaiden arvostukseen liittyvä kysymys on myös nykyisen peruutusturvan korjaaminen oikeudenmukaisemmaksi: jos opas on valmistautunut opastukseen ja asiakas peruuttaa opastuksen viime hetkellä, tulisi peruutus kompensoida oppaalle.

Mitä yksittäinen museo-opas voi tehdä?

Museoala on pienten resurssien ala. Tottuminen pieniin palkkoihin ja heikkoihin työehtoihin on kuitenkin noidankehä. Suostuminen epäoikeudenmukaisiin työehtoihin ja ala-arvoiseen palkkaan kolahtaa paitsi omaan, myös muiden nilkkaan. Siksi mihin tahansa ei tule suostua.

Oppaiden tärkein keino on saada niin omassa työssä kohdatut epäkohdat kuin työn merkityskin kuuluviin. Niistä voi keskustella omien työkavereiden, esihenkilöiden, luottamushenkilöiden tai oman ammattiliiton kanssa.

Toinen tärkeä keino on opetella sanomaan ei. Museo-oppaat ovat asiantuntijoita, joilla on paljon osaamista ja jotka usein joustavat paikatakseen työnantajapuolen resurssipulaa. Kulttuuriperintö ja taide ovat tärkeitä, mutta niiden vuoksi kenenkään ei tule uhrata terveyttään ja toimeentuloaan. Jos siis koet, että sinua painostetaan systemaattisesti joustamaan oman jaksamisesi ja toimeentulosi kustannuksella, muista että voit aina sanoa ei.

Mitä me ammattiliitot voimme tehdä?

Ammattiliittona me vaikutamme työelämässä työehtosopimusten (TES) kautta. Palkansaaja- ja työnantajajärjestöt neuvottelevat työehdoista ja minimipalkasta, joiden varaan voidaan nojata koko sopimuskauden ajan. Museoalalla on laaja työnantajapohja, sillä museoita on yksityisellä, kunnallisella ja valtiollisella sektorilla. Siksi työehtosopimuksiakin on useita.

Kuinka oppaat huomioidaan museoalan TES:eissä tällä hetkellä? Suoraan sanottuna, ei kovin hyvin. Useissa museoita koskevissa työehtosopimuksessa ei mainita oppaita tai opastamista lainkaan. Työehtosopimusta ei välttämättä tarvitsekaan soveltaa keikkatyöhön, jossa tuntimäärä jää hyvin vähäiseksi.

Otamme jatkossakin kantaa oppaiden asemaan ja pyrimme johtamaan keskustelua siitä, kuinka tärkeä voimavara oppaat todellisuudessa ovat

Keikkaluonteisen työn, kuten opastyön, puuttuminen työehtosopimuksista symboloi erinomaisesti ammattikunnan näkymättömyyttä ja keikkatyöläisten asemaa työelämässä. Se vaikeuttaa myös merkittävästi yksittäisen oppaan mahdollisuuksia neuvotella omasta asemastaan työnantajan kanssa: kattavan työehtosopimuksen sijaan hän voi vedota ainoastaan omassa työsopimuksessaan kirjattuihin ehtoihin, ellei työnantajan kanssa ole sovittu, että myös keikkatyöläiseen sovelletaan työehtosopimusta.

Kyselymme ja siitä heränneen keskustelun perusteella tulemme laatimaan Hyvän museo-opastyön suositukset.

Otamme jatkossakin kantaa oppaiden asemaan ja pyrimme johtamaan keskustelua siitä, kuinka tärkeä voimavara oppaat todellisuudessa ovat museo- ja kulttuuriperintökohteille. Toimimme oppaiden äänitorvena lainsäätäjien suuntaan ajamalla parannuksia työehtoihin.

Mutta me emme voi tehdä tätä yksin. Ammattiliittojen pitää olla selvillä siitä mitä museo-oppaille kuuluu. Kerro meille!

Mitä ajatuksia kyselymme ja blogit herättävät sinussa? Mitä museo-opastyön suosituksissa tulisi erityisesti huomioida?