Jäsenblogi: Aika on rahaa – vai onko?

AIKA ON RAHAA –VAI ONKO?

Aika on suhteellista mutta työajan määrää työnantaja - ja laki. Työnantaja määrää missä ja milloin työ suoritetaan, se on työnantajan oikeus.  Kuntatyönantajan (ja muidenkin) palveluksessa työaika määritellään 15 minuutin tarkkuudella, onneksi useimmissa tehtävissä on mahdollisuus toimia ns. liukuvan työajan puitteissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työhön voi tulla liukuvasti parin tunnin sisällä ja samoin tapahtuu lähtö. Ruoka- ja kahvitauotkin määritellään minuuttien tarkkuudella, eri asia sitten on miten asioita ja ohjeita käytännössä noudatetaan ja vahditaan.

Menoja riitti iltaisin ja viikonloppuisinkin siihen malliin, että perhe vitsaili usein äidin olevan koko viikon ulkoruokinnassa.

Elin yli 24 vuoden ajan ilman niin sanottua kellokorttia. Sitä ei kaivattu kesätyöntekijältä eikä Etelä-Pohjanmaalla, valaisemattoman hiekkatien päässä. Hyvä kun töihin (talvella, pimeässä) löysi. Sittemmin, johtavassa asemassa olevana virkamiehenä työaikoja ei paljon kyselty eikä kenelläkään ollut epäilystä etteivätkö työssä vaaditut viikkotyötunnit tulleet täyteen. Päin vastoin. Menoja riitti iltaisin ja viikonloppuisinkin siihen malliin, että perhe vitsaili usein äidin olevan koko viikon ulkoruokinnassa.

Ylimääräisissä menoissa oli omat hyvät puolensa. Konsertteja, teatteriesityksiä, näyttelyiden avajaisia, illallisia ja –istujaisia riitti. Välillä niistä sai perhekin osakseen. Siis suoraan sanottuna hyötyivät. Mikä parasta, tapakulttuuri tarttui jälkikasvuunkin. Molemmat lapseni ovat saaneet tutustua erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin ja kulttuurielämykset ja makumatkat ravintoloissa olivat hyvästä ja nautinnollisia kaikille.

Aika usein tehdään myös ns. kiiretöitä, roudataan tiukalla aikataululla tavaraa paikasta toiseen ja yllättävät siirrot tai ”pelastustyöt” sotkevat päiväjärjestyksen.

Rivityöntekijälle ylimääräisestä työstä harvemmin maksetaan saatikka että työtehtävien lomassa saisi tutustua gourmet-ruokiin tai viinien maailmaan. Ehkä nykypäivänä tästä saavat nauttia yhä harvemmat johtajatkaan. Arkinen työ kun on ihan muunlaista aherrusta ja aikataulujen sanelemaa. Näyttelyiden aikataulut ja esimiehen antamat työtehtävät sanelevat töiden järjestyksen ja priorisoinnin ja vaikuttavat työpäivän aikana tehtyjen työtehtävien rytmittämiseen. Aika usein tehdään myös ns. kiiretöitä, roudataan tiukalla aikataululla tavaraa paikasta toiseen ja yllättävät siirrot tai ”pelastustyöt” sotkevat päiväjärjestyksen. Puhumattakaan ovelle yllättäen kolkuttavista tietojen pyytäjistä, taideteosten esittelijöistä tai muuten vaan seurankipeistä jo eläköityneistä kollegoista. Siinäpä se iltapäivä sitten menikin!

Esimiehenä olen saanut seurata, ohjata ja ojentaa monenlaisia työntekijöitä. Jotkut suoriutuvat tehtävistään itsenäisesti, ilman ohjausta, tehokkaasti ja moitteitta. Näiden kanssa on ilo toimia. Neuvokkaat, lahjakkaat ja nopeasti toimeen tarttuvat työntekijät ovat ilo esimiehelle mutta saattavat ärsyttää hitaampia työtovereitaan uusilla ideoillaan ja luppoajallaan – valutettavasti. Itse muistelen ilolla ja hymyssä suin edellisen työyhteisöni graafista suunnittelijaa joka muutamasta sanasta tarttui esittämääni ideaan ja loihti puolessa tunnissa hienon (ja vähä hullun) posterin pikaiseen tarpeeseeni. Ihan nappi suoritus. Toinen nappisuoritus löytyy ihan lähimenneisyydestä. Nuori vastavalmistunut historian maisteri tarttui antamaani taidehistorialliseen tutkimustyöhön, muutaman taideteoksen tulkintaan liittyen. Lopputulosta kannatti useampi päivä odottaa. Maisterin kirjoittama teksti teki vaikutuksen kaikkiin sen lukijoihin, antoi syvyyttä kuvien katsomiseen, liikutti ja ihastutti. Valmista kamaa vaikka suoraan oppikirjatekstiksi.

Itse arvostan työyhteisön rentoja kahvitauloja, arkisten asioiden toisille jakoa, huumoria ja nokkelaa sanailua.

Useimpien laita on toisin. Aikaa kuluu johonkin muuhun, alkuun pääsy saattaa tihkaista, homma ei lähde käyntiin, juututaan epäolennaiseen, ei uskalleta kysyä neuvoa, ei osata päättää eikä löydy uskallusta tehdä niin kuin oikealta tuntuu. Jotkut viettävät kohtuuttoman paljon aikaa kahvinkeittimen ääressä, aamulehteä (työpaikalla) lukien ja työkavereiden kuulumisia kyselemässä, joidenkin mielestä muiden aikaa hukkaamassa. Itse arvostan työyhteisön rentoja kahvitauloja, arkisten asioiden toisille jakoa, huumoria ja nokkelaa sanailua. Yhteenkuuluvaisuus ja ymmärrys työtovereita kohtaan kasvaa mutta toki, kohtuus kaikessa.

Työn luistamiseen liittyen muistan yhdenkin tapauksen varhaiselta työuraltani: työpöydän ääressä kuulakärkikynällä paperille piirtävän herran, jonka paperikori täyttyi päivän mittaan lukuisista paperitolloista mutta mitään tuotosta en häneltä koskaan todistanut. Ylikomisario Rautakallio viihdesarja Reinikaisesta ei ollut kaukana.

En voi odottaa enkä pyytää työntekijältä tai kollegalta artikkelia muutamassa tunnissa vaikka itse kirjoitan kolumnin parhaimmillaan 30 minuutissa.

Ihmiset ovat eri rytmisiä, se on fakta. Jotkut ovat toisia hitaampia tai nopeampia ja kaikki on suhteellista. Vuosien mittaan olen oppinut, että hyvän työntekijän mittari ei ole nopeus vaan laatu – kohtuullisessa ajassa. En voi odottaa enkä pyytää työntekijältä tai kollegalta artikkelia muutamassa tunnissa vaikka itse kirjoitan kolumnin parhaimmillaan 30 minuutissa. En voi olettaa työntekijän löytävän tarvitsemiani faktoja tai tilastoja muutamissa minuuteissa vaikka itse muistan paljon asioita ulkoa. En voi myöskään vaatia mahdottomia suorituksia henkilöltä joka on kyseisessä tehtävässä ensimmäisessä työpaikassaan ilman aikaisempaa alan kokemusta. Minulla on sentään jo 36 vuoden työkokemus ja hyvä muisti.

Aika kuluu välillä kuin siivillä. Mielekkään työn parissa, kivassa työyhteisössä asiat rullaavat, kaikki auttavat toisiaan ja työpäivä kuluu ihanassa flowssa, kuin huomaamatta. Silloin ei tule katsottua kelloa, ei vahdittua ruokatunnin tai kahvitauon pituutta, ei kytättyä naapurin tekemisiä eikä mietittyä muita maallisia asioita. Museo- ja kulttuuriperintötyössä saa kaivaa asioita, tehdä löytöjä, käydä mielenkiintoisissa paikoissa, tavata karismaattisia ihmisiä, oppia uutta. Olemme etuoikeutettuja.

Emme ole hengenpelastajia tai ensihoitajia vaan säilyttäjiä, tallentajia ja muistiin merkitsijöitä.

Historia on kiinni ajassa, se liittyy aikaan, ajan säilyvyyteen, muistoihin ja menneen tallentamiseen tuleville sukupolville. Siksi onkin toisinaan turhauttavaa huhkia hiki hatussa ja rehkiä kiireen kaupalla asioiden parissa, joilla ei enää ole kiire minnekään. Käsittelemämme aineistot ovat ei-eläviä, eikä niiden olemassaolo ole kiinni sekunneista, tunneista, päivistä, kuukausista tai edes viikoista. Emme ole hengenpelastajia tai ensihoitajia vaan säilyttäjiä, tallentajia ja muistiin merkitsijöitä. Työaikataulumme ovat yleensä meidän itse itsellemme luomia, valitettavan usein kuitenkin yliarvioituja, liian tiukkoja ja toisinaan jopa lähes mahdottomia.

Presidentti Stubbin 3/3/3-sääntö kuulostaa kohtuulliselta.

Päivässä on tunteja 24, viikossa päiviä 7, kuukaudessa noin 30 ja viikkoja vuodessa 52. Työtunteja päivään mahtuu seitsemästä kahdeksaan, työaikajärjestelmästä riippuen. Unta pitäisi saada kuudesta kahdeksaan tuntiin yössä ja päivään pitäisi mahduttaa myös muuta mukavaa, perhe-elämää, ulkoilua, urheilua, kulttuuria, laiskotteluakin. Presidentti Stubbin 3/3/3-sääntö kuulostaa kohtuulliselta.

Työelämä, työpaikka ja työnantaja antavat työnteolle raamit. Ne olkoot kohtuulliset, kullekin ymmärtäväisesti sovitetut, kunkin omaan henkilökohtaiseen rytmiin sopeutetut. Esimiehen lempeästi mutta napakasti antamat ohjeet ja reunaehdot ohjatkoon eteenpäin, yhdessä sovittuun maaliin ja lopputulokseen tähdäten. Ilman tappotahtista, väkisin väännettyä, fyysisesti ja psyykkisesti äärirajoille vetävää aikataulutusta ja painetta. Ei väsymystä, ei lannistumista, ei alakuloa, ei burn outia. Ei myöskään sairaslomia eikä ylimääräisiä kuluja yhteiskunnalle, kiitos.