Jäsenblogi: Jalkautumisen voima ja hyvä mieli arkisessa taidemuseotyössä

Seniorien kulttuuriviikot Raumalla - jalkautumista ja yhdessä koettua taidetta

Raumalla vietettiin syksyllä senioreiden kulttuuriviikkoja. Kahden syksyisen viikon aikana ikäihmisille oli tarjolla monenmoista tekemistä, katsottavaa ja kuultavaa. Rauman kaupungin kulttuuri- ja museopalvelut järjestivät sekä omissa että hallinnoimissaan tiloissa maksutonta ohjelmaa museo-opastuksista patsasbongauksiin ja kaupungintalon sisäpihalla oli ilmainen ohjelmallinen kahvitilaisuuskin. Osallistujia riitti ja ikäihmiset näkyivät keppeineen, rollaattoreineen ja saattajineen idyllisen Vanhan Rauman kaduilla ja kujilla.

Omalle kontolleni jäi jalkautuminen paikalliseen hyvinvointikeskukseen ja useampaan palvelukotiin (ent. vanhainkoti). Tarjosin katsauksen kesällä Rauman taidemuseossa esillä olleeseen huippusuosittuun Jarmo Mäkilän Poika-näyttelyyn, minä ja laminoidut värikuvat kirjan kera.

Mummot ja papat odottivat innokkaina mitä tuleman piti, suittuna, vähän parempaa arkivaatetta päällään, rollaattorit siisteissä riveissä

Vierailin päivätoiminnan seurustelutilassa heti iltapäiväkahvin jälkeen. Mummot ja papat odottivat innokkaina mitä tuleman piti, suittuna, vähän parempaa arkivaatetta päällään, rollaattorit siisteissä riveissä. Esittelin itseni, kerroin edustamastani museosta ja päivän aiheesta eli taiteilija Jarmo Mäkelästä ja hänen taiteestaan.

Raumalla vuonna 1952 syntyneen kuvataiteilijan Poika-niminen näyttely oli koostunut kokonaisuudessaan taiteilijan lapsuuden muistojen pohjalta syntyneistä aiheista. Maalauksissa kuvattiin sodan traumatisoimaa isää, lapsuuden poikakavereita, kotipihaa ja lähiseudun metsiä. Installaatioissa kotitalo, sodan jälkeen isän rakentama ns. rintamamiestalo oli saanut uusia muotoja, kuution kokoiseksi kutistettu pienoismalli oli käsitelty eri tavoin: hajotettu, poltettu, peitetty hämähäkinseitein.

Näyttelyn yhteydessä julkaistussa samannimisessä autofiktiivisessä kirjassa taulujen ja installaatioiden näkymiä avataan herkullisilla muistumilla taiteilijan kokemista ja näkemistä asioista. Isän poissaoleva katse, Rauha-muorin peruukki, valkoiset nailonpaidat, lähimetsän eläimet ja tuli toistuvat useissa tarinoissa. Kirjan päättää kertomus taiteilijan, siis pojan parhaan ystävän tapaturmainen kuolema. Luettuani otteen kirjasta monen mummon ja papan silmäkulma kostui ja tuli hiljaista.

Kertomani asiat, näyttämäni kuvat ja kirjasta lukemani katkelmat saivat mummot ja papat muistelemaan lapsuutensa Raumaa, sitä samaa Raumaa jota kuvataiteilija Mäkelä kirjassaan ja maalauksissaan elävästi kuvaa. Ikäihmiset nyökyttelivät, vaipuivat silmät kiinni muistoihinsa, hyräilivät vanhoja tuttuja sävelmiä ja intoutuivat jakamaan omia muistojaan. Olimme hetken jossain muualla, Paronalhon kaupunginosan pihoilla, Bergströmin lammen rannassa, niin sanotussa Mustalaismetsässä tai Karin paikoitusalueella katsomassa jättimäistä täytettyä valasta.

Poistuin paikalta voimaantuneena, sydän täynnä iloa tuottamastani mielihyvästä

Jätin kirjan luettavaksi ja kuvat katseltaviksi, seuraavienkin muisteluhetkien innoittajaksi. Läsnäolijoiden naamat nauroivat, silmiin oli tullut pilkettä ja juttua piisasi lähtönikin jälkeen, kertoi henkilökunta jälkeen päin. Kuulin myös kuinka vaivoista valittaminenkin oli unohtunut monelta vierailuni jälkeen. Kaikki toivoivat pikaista uusintaa. Minäkin poistuin paikalta voimaantuneena, sydän täynnä iloa tuottamastani mielihyvästä.

“Meitä harvemmin muistetaan, joten se tuntuu hyvältä. Meillä asuu hyvin sairaita asukkaita, joten nämä ovat mielekkäitä kulttuurihetkiä.”
- Palaute palvelutalosta -

Taiteella iloa, väriä ja "opastusta" hyvinvointikeskukseen

Kyseisessä kaupungin isoimmassa hyvinvointikeskuksessa (ent. vanhainkoti) olin vieraillut jo aiemmin. Olin ollut sijoittamassa hiljattain peruskorjattuihin tiloihin yli 100 taideteosta Rauman kaupungin kokoelmasta. Vanhan Rauman näkymiä, maisematauluja, laivatauluja, asetelmia ja kukkamaalauksia. Neljän kerroksen rakennuskompleksiin oli kunnostettu tilat pitkäaikaiseen asumiseen, arviointi- ja kuntoutusyksikölle, muistipoliklinikalle ja päivätoimintaa varten. Nykyaikaiset tilat ovat väljät, siistit ja toimivat mutta värittömät ja kalseat. Kerroksia ei tahdo erottaa toisistaan ja käytävissäkin menee helposti sekaisin. Mutta minulla oli idea.

Rauman kaupungin omistamaan ja Rauman taidemuseon hallinnoimaan taidekokoelmaan kuuluu yhteensä noin 3500 teosta. Iso osa esittää Raumaa, Rauman seutua ja raumalaisia. On öljyjä kankaalle, akvarelleja, grafiikkaa ja piirustuksiakin. Selasin satoja teoksia kokoelmanhallintajärjestelmä Muusassa, valitsin mieluisimmat, kävin säilytystiloissa katsastamassa teosten kunnot ja kehystykset, keräsin taulut “nippuihin” ja kuljetimme museomestarin kanssa teokset pelipaikalle.

 Ikäihmisten laitoselämä tuli läheltä tutuksi ja asukkailla oli ohjelmaa meitä seuratessaan

Vietimme museomestarin ja museoavustajan kanssa monta päivää hyvinvointikeskuksen tiloissa taulukärryinemme ja porakoneinemme. Kanniskelimme tauluja paikasta toiseen, mietimme tunnelmia, tiloja ja katselulinjoja. Väistelimme rollaattoreja, pyörätuoleja ja ruokakärryjä ja vastailimme kiinnostuneiden, sekä hoitajien että asukkaiden, kommentteihin ja kyselyihin. Vieras työvoima ja työn touhu kiinnosti sekä asukkaita että vieraita ja saimme olla tovin osa hyvinvointikeskuksen arkea. Ikäihmisten laitoselämä tuli läheltä tutuksi ja asukkailla oli “ohjelmaa” meitä seuratessaan.

Sijoitimme yhteisiin kokoontumistiloihin isokokoisia arkipäivän raumalaista elämää kuvaavia maalauksia ja kukin siipi ja käytävä sai oman teemansa: Vanhan Rauman näkymiä, metsänsisustoja ja rantamaisemia, merimaisemia, laivatauluja, asetelmamaalauksia, kukkatauluja. Ripustuksen valmistuttua henkilökunta kiitteli. Kuvat ohjasivat ihmisiä, niin asukkaita kuin vieraitakin oikeaan paikkaan paremmin kuin kirjain- tai numerokoodi. Tunsin onnistuneeni.

Rainaesityksiä sänkypotilaille keskellä päivää

Toimiessani aikoinaan, 1990-luvun lopulla museolehtorina Alajärvellä sain seinänaapuriltani, silloiselta vanhainkodin johtajalta pyynnön vierailla hänen johtamassaan paikallisessa laitoksessa. Mietimme yhdessä miten voisimme ilahduttaa vanhainkodin huonokuntoista asukaskuntaa, jolla ei ollut mahdollisuutta tulla paikan päälle museoon vaikka matka ei ollut pitkä. Naapuri ehdotti “rainaesityksiä”, siis diakuvakatsauksia näyttelyistä. Minä tein työtä käskettyä. Dokumentoin museon näyttelyitä diakuviin, kärräsimme ikäihmiset (osa sängyissään) isoimpaan yhteiseen tilaan, etsittiin jostain valkokangas tai valkoista seinää ja minä esittelin tuoreita taidenäyttelyitä sanoin ja kuvin.

Naapuri kiitteli aina vuolaasti jälkeenpäin. Hän kertoi kuinka seuraavien päivien kahvihetkissä oli käyty vilkasta keskustelua, kiivastakin. Oli pohdittu kaikille paikkakunnan mestarin, Eero Nelimarkan taidetta tai taivasteltu nykytaiteen viimeisimpiä keksintöjä ja hankalia aiheita. Minä näytin pelotta koko laajan kirjon. Naapuri kertoi kuinka asukkaat olivat saaneet uutta virtaa, keskustelun aiheita ja nukkuneet normaalia paremmin. Eikä lääkkeitäkään ollut mennyt entiseen malliin.

Viimeisin tapaus ilahdutti myös. Rauman kaupungintalon sisääntuloaulassa on jo vuosia sijainnut, kahden ison viherkasvin välissä, synkkäsävyinen portti-aiheinen maalaus. Teos ei ole ollut omiaan herättämään mielikuvaa ulospäin suuntautuvasta kansainvälisestä kesäkaupungista. Onneksi kokoelmissamme oli paikkaa etsivä tuorehko hankinta, nuorehkon nykytaiteilijan kolmiulotteinen kaksiosainen maalaus, näkymä Vanhan Rauman Pohjankadulta. Aiheeltaan tunnistettava, värikäs, koko tilaa kirkastava. 

Työntekijät kiittelivät, kehuivat, kertoivat ilahtuneensa

Kävimme museomestarin kanssa, neuvoteltuamme kaupungin arkkitehtien kanssa ideamme toimivuudesta, vaihtamassa taulusta toiseen. Kaupungintalon infossa istuva työntekijä ihasteli ja kiitteli heti ja ohikulkevat kaupungin työntekijät jäivät hetkeksi paikoilleen, katsomaan, ihmettelemään. Työhuoneeseeni palattuani vilkaisin sähköpostiani, olin heti saanut kymmenittäin viestejä kaupungintalon työntekijöiltä! Kiittelivät, kehuivat, kertoivat ilahtuneensa, kehuivat kilvan tilan muuttuneen kertaheitolla aurinkoisemmaksi ja avarammaksi. Tuli hyvä mieli. Tunsin taas onnistuneeni.

Yleisöä tavoittaa näyttelysalien ulkopuolella arjessa: terveysasemien odotustiloissa, hoivakodeissa, neuvoloissa, kouluissa

Useimmissa taidemuseoissa kokoelmatyötä ja teossijoituksia tehdään vasta sitten kun aikaa jää. Jos jää. Näyttelytoiminta ja yleisötyö tahtovat viedä suurimman osan resursseista, myös työntekijöiden ajasta. Museokävijät tuovat pääsylippuineen tai Museokortteineen rahaa kassaan ja se merkitsee. Isossa kuvassa, jopa yleisömäärienkin kannalta valtava yleisö odottaa kuitenkin muualla kuin museon näyttelysaleissa: terveysasemien odotustiloissa, hoivakodeissa, neuvoloissa, kouluissa, päiväkodeissa, virastojen käytävillä ja neuvottelutiloissa. Kaikilla ei ole älypuhelinta mitä selata, vanhat naistenlehdet eivät kiinnosta tai käytävässä ei ole edes ikkunaa johon voisi katseensa suunnata.

Julkinen taide on tarkoitettu myös katsottavaksi

Julkisilla varoilla hankittu taide on toki tarkoitettu säilytettäväksi (museoitavaksi) mutta myös katsottavaksi. Sitä tekijätkin yleensä toivovat. Parhaiten tarve ja tuotanto kohtavaat ns. %-taidehankkeissa joissa rakennushankkeen kokonaisbudjettiin on jo lähtökohtaisesti määritelty summa ja ajatus kohteeseen pysyvästi hankittavasta taiteesta. Hyviä esimerkkejä löytyy jo 1950-luvulta lähtien ja monissa suomalaisissa kaupungeissa periaatetta toteutetaan kiitettävällä tavalla, näin esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, Oulussa ja Tampereella. Erinomaisen hyvä esimerkki löytyy sekin viimeksi mainitusta, entisestä kotikaupungistani Tampereelta missä taide näkyy ja tuntuu julkisissa liikennevälineissäkin, Ratikan taide siitä hyvänä ja kiitettynä esimerkkinä.

Julkisen taideomaisuuden sijoittaminen julkisiin tiloihin, siis yksittäiset teokset yksittäisiin kohteisiin, onkin sitten toinen juttu. Kun koko prosessi on työläs, vaatii perehtymistä, aikaa, työvoimaa ja rahaa(kin) se tuntuu olevan ylitsepääsemättömän hankalaa ja tahtoo jäädä työlistalla viimeiseksi. Näin on käynyt ja käy valitettavasti ihan liian usein, ainakin minun kokemukseni mukaan.

Useammassakin kunnallisessa taidemuseossa ainakin budjetin laadinnassa rahallinen panostus jää usein näyttelytoimintaan ja kokoelmien hoidon osalta teosten säilyttämiseen, ei esilläoloon. Useammankin kerran kun olen konkreettisesti esittänyt rahallista panostusta taidekokoelmien esilläpidon edellytysten turvaamiseen, olen saanut tylyjä vastauksia ylemmiltä tahoilta: ”Sehän kuuluu teidän normaaliin työhön ja sisältyy budjettiin.”

Niinhän sen pitäisi olla, mutta teosten huolto, konservointi, kehystys, kuljetus, aika ja työvoima, puhumattakaan kuljetuskalustosta nielevät nekin euroja, aikaa myös.

Poikkeuksiakin toki löytyy. En voi kuin ihailla esimerkiksi Tornion kaupungintalon kolmen kuukauden välein vaihtuvia ripustuksia, joita tehdään paikallisen taidemuseon henkilökunnan voimin.

Kunnallisissa palveluissa kaikesta muusta laskutetaan sisäisesti pyytämättä ja yllättäen

Muutamissa kunnissa on kokeiltu taideteosten sijoittelun kustannusten laskuttamista vastaanottavalta taholta, käytännössä siis kunnan toisilta yksiköiltä. Pientä “käsittelymaksua” pidettiin turhana ja sijoitustoiminta loppui lyhyeen, näin sain kuulla kun asiaa myöhemmin tiedustelin. Erikoisen tilanteesta tekee se, että tavallista kuitenkin on, että kunnallisissa palveluissa kaikesta muusta laskutetaan sisäisesti pyytämättä ja yllättäen, toiseen suuntaan. Näin esimerkiksi katu-, viher- ja kiinteistönhoitoyksiköissä. Puhumattakaan erilaisten lupien suhteen. Korjatkaa jos olen väärässä.

Minulla on visio sisääntuloauloja piristävistä, paikkaan liittyvistä ja ihmisiä ilahduttavista installaatioista, odotusaulojen sisällöltään mielenkiintoisista ja monimerkityksellisistä kuvista, pitkien käytävien kerronnallisista kuvasarjoista ja tyhjinä odottavien neuvotteluhuoneiden käyttämisestä videotaiteen esittelyyn, vaikkapa iltapäivän kahvitauon lomassa.

Parhaillaan käynnissä olevan hyvinvointialueiden monien haasteiden keskellä taiteella on mahdollisuus. Taiteella on mahdollisuus piristää, virkistää, viedä ajatukset muualle, antaa hetkisen muuta mietittävää kuin omat ongelmat ja joskus ihan vaan saada väriä harmaisiin tiloihin. Olisi ilahduttavaa nähdä kuntavaaleissa jonkun ehdokkaan lupaavan edistää edellä mainittujen esimerkkien kaltaista yhteistyötä sosiaali- ja terveyssektorin ja museoyksiköiden kanssa - ja lupaavan järjestää siihen myös rahoitusta. Meillä taidekokoelmien haltijoilla olisi mitä tarjota. Myös äänemme.